Tapasin aidon, oikean "savottajätkän" ja hevosmiehen.

Eero Ranta 2013

Eero Ranta on lähtenyt savotalle neljätoista vuotiaana. Hän viihtyy metsätöissä edelleen, tapaamisemmekin sovittiin iltapäivälle, koska Eero on aamupäivät metsätöissä. On se vain melkoinen tervaskanto!

Ajellessani kohti Tervolaa, katsoin huolissani kelloa. Olin auttamattomasti myöhässä! Ja minä kun olen itse pauhannut täsmällisyyden tärkeydestä. Navigaattori ilmoitti minun olevan perillä, mutta kohdalla ei näkynyt yhtään taloa. Ajoin vähän matkaa eteenpäin, ja löysin pari taloa joissa ei liikettä näkynyt. Toisessa oli lapio oven pönkänä, niin kuin ennen vanhaan oli tapana kun talo oli tyhjänä. Vaikutti sille, että se lapio oli ollut siinä jonkin aikaa. Hetken mietin vaihtoehtoja ja päätin soittaa Eerolle.

Selvisi että navigaattori oli ajattanut minut kilometritolkulla liian pitkälle. Ajelin takaisin päin ja lopulta näin Eeron odottelemassa jo minua tien varressa. Vastaan otto oli todella lämmin. Lähdin vierailulle roolivaatteissa, jotta voin ammattimieheltä ja aikalaiselta tarkistaa onko asu oikeanlainen, sain  molemmilta Eerolta sekä hänen vaimoltansa Annikilta varauksettoman hyväksynnän. 

Eero muisteli savotta-aikoja ja asutustilallisen elämää. Eero on kirjoittanut kokemuksistaan kaksi kirjaakin. "Savotat ja hevoset vaihtu" sekä "Pyytömiehet ja muita". Näitä kirjoja on käytetty lähteenä monologin käsikirjoitusta kirjoittaessa. Kahvittelimme ja jutustelimme ja yhtäkkiä huomasin että kello on jo pian puoli viisi! Aika kului ihan huomaamatta. Päätin että myöhemmin kesällä minun on käytävä uudelleen vierailulla, jos vain talonväelle sopii, ja sopihan se. Oli todella antoisa jutella aidon, oikean "savottajätkän" ja hevosmiehen kanssa. Moni asia kirkastui keskustellessamme. Vaikka minulla itsellänikin on   kokemusta metsätöistä, en ole kokenut hevosten aikaa, enkä niitä suuria savotoita, joita sotien jälkeen suomessa oli. 

Eeron kertomuksista mieleeni jäi hyvän ja mieluisen hevosen ikävä kohtalo. Oli tökännyt piikki ajouralla hevosen jalkaan pahasti ja se oli tulehtunut niin pahoin, ettei enää ollut tehtävissä mitään, hevonen oli lopetettava. Se oli suuri onnettomuus.

Eero oli aina tykännyt ajaa virkeällä hevosella. Tuon onnettomuuden jälkeen hänellä oli sattunut olemaan kaksi samanlaista, virkeää hevosta. Siinä oli vain sellainen ongelma, ettei moiselle tahtonut saada savotalle ohjastajaa. Oli pakko myydä toinen ja hankkia tilalle hieman lauhkeampi hevonen.

Savotta-aika kun loppui aikanaan jatkui hevosharrastus ravihevosten parissa. En nyt muista montaako hevosta Eero oli parhaimmillaan ohjastanut samoissa raveissa mutta useampaa kuitenkin. Ja kun ei enää ollut kuin yksi hevonen joka sekin meni sitten kaupaksi, jäi hevoset Eeron elämästä lopullisesti.

Edelleen, kun hän kertoilee savotta-ajasta ja hevosista, hänen silmissään näkee että se ei liene tuulesta temmattua kun Eero itsekin totesi  " Hyvään hevoseen sitä oikein rakastuu, joskus tuntuu että paremmin ku vaimoon". Tuo lausahdus löytyy myös savotta monologin käsikirjoituksesta. 

Juttelimme myös ajasta jolloin suomeen perustettiin asutustiloja. Olenhan itsekin asutustilan kasvatti. Perheemme on suomen nuorimman asutusalueen ensimmäiset asukkaat. Elettiin vuotta -68

Omalta osaltani savotta monologi on kunnianosoitus sitä sukupolvea kohtaan joka kärsi sodan kauhut, nosti suomen jaloilleen raakalla työllä, rakensi ja raivasi tyhjästä elämän edellytykset synkkään korpeen, valittamatta.

Eeron luota ajelin sitten Tornioon tapaamaan Mirjam Kälkäjää. Ja jälleen aikaa vierähti rupatellessa huomaamatta melkein kahdeksaan saakka. Minulla on ollut niin antoisa ja mukava iltapäivä, että harvoin on tällaista ollut. Pitää nyt sulatella päivän antia hetken aikaa.